Satakieli ja ruusu

Oscar Wilden novelli Satakieli ja ruusu teki minuun syvän vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten.

Tarinan nimi tuo mieleen itämaisen runouden, jossa satakieli ja ruusu symboloivat rakastajaa ja rakastettua. Tämä yhteys ei kuitenkaan rajoitu maalliseen rakkauteen – vastinpari heijastaa myös henkistä etsijää ja hänen kaipuunsa kohdetta, jumalaa.

Wilden kertomus on minulle erityisen rakas, koska se ei kuvaa ainoastaan ruusua kohtaan tunnettua kaipuuta vaan alleviivaa kauniisti myös sitä, mitä ruusun löytäminen vaatii. Minulle se on toiminut ideaalina, jota kohti pyrkiä kasvamaan.

Kohtaaminen opiskelijan kanssa

Novellin alussa Satakieli kohtaa sydänsuruista kärsivän Opiskelijan. Selviää, että professorin tytär suostuu lähtemään Opiskelijan kanssa tanssiaisiin vain, jos tämä löytää tytölle punaisen ruusun. Satakieli vakuuttuu siitä, että on kohdannut todellisen rakkauden ja päättää auttaa.

Opiskelijan hahmosta piirtyy melko sentimentaalinen ja melodramaattinen kuva. Hän valittaa suurin sanoin, miten ruusun puuttuminen on tehnyt hänen elämästään kurjaa — mutta ei näytä erityisesti kiirehtivän etsimään sitä. Valitustusvirren lomassa Opiskelija kuitenkin tekee olennaisen havainnon: kirjatietous tai pelkkä rationaalinen äly ei ratkaise tätä haastetta. 

Pyyteettömästä avusta

Lukija saattaa ihmetellä, miksi Satakieli haluaa niin hanakasti auttaa opiskelijaa. Ei ole aivan selvää, mikä vakuuttaa hänet Opiskelijan todellisesta rakkaudesta. Novellin lukeneet tietävät, että päätös osoittautuu linnulle kohtalokkaaksi.

Kyse ei kuitenkaan ole kaupankäynnistä. Auttaminen ei ole pyyteetöntä, jos vastineeksi odotetaan tietynlaista lopputulosta. On totta, että joskus hätäpäinen tai harkitsematon apu voi olla kohteelleen haitaksi ja näennäinen auttamatta jättäminen toimia suurimpana apuna. Meidän maailmassamme tyhjänpäiväinen tuomitseminen ja välinpitämättömyys ovat kuitenkin huomattavasti suurempia ongelmia kuin se, että ihmiset sankoin joukoin rientäisivät naiivisti ja harkitsemattomasti avuksi toisilleen. Sen valossa Satakielen pyyteettömässä avussa on jotain tavattoman kaunista. 

Satakielen uhraus

Novelli tekee selväksi, että punaisen ruusun löytäminen ei ole helppoa. Satakielen on etsittävä monesta paikasta ennen kuin oikea puu löytyy. On huomionarvoista, että se kasvaa suoraan Opiskelijan ikkunan alla, mutta on jäänyt tälle näkymättömäksi.

Puun löytäminen on kuitenkin vasta alku. Sen juuret ovat paleltuneet, oksat katkenneet myrskyssä, eikä ruusuja siis ole luvassa. Ainut keino punaisen ruusun saamiseen on niin hirvittävä, että puu ei mielellään edes puhuisi siitä: Satakielen on annettava verensä  — eli toisin sanoen elämänsä  — puulle. 

Se ei ole pieni hinta, sillä elämä on linnulle arvokas. Siitä on miellyttävää istua vihreässä metsässä, katsella aurinkoa sen kultaisissa ja kuuta helmin kirjailluissa vaunuissaan. Orapihlajan tuoksu on suloinen, samoin laakson kätkemät sinikellot ja kukkuloiden kanervat. 

Voimme kuvitella tahtovamme vaikka mitä, mutta on kokonaan toinen asia asettaa koko olemuksensa jonkin asian suuntaisesti. Novellissa päätös tehdään kerran, mutta todellisessa elämässä se tulisi tehdä jokaisena hetkenä uudelleen. On huomattavasti helpompaa valmistaa itseään valmiiksi jotain tiettyä, yksittäistä hetkeä varten kuin säilyttää konsistenssi.

Satakieli kertoo Opiskelijalle löydöstään, mutta tämä ei ole kiitollinen linnun avusta eikä ymmärrä sitä. Hän tarkastelee ja analysoi Satakieltä kuin koeputkessa lilluvaa näytepalaa, syyttää tätä itsekkyydestä, aitouden ja tunteen puutteesta sekä kyvyttömyydestä uhrautua. Tulkinta on vinoutunut ja muistuttaa aivan toisesta novellin hahmosta. 

Satakieli laulaa yön läpi ruusun piikki rinnassaan. Hänen uhrauksensa maalaa ruusun terälehdet itätaivaan punaiseksi, ja saa ne avautumaan. Tässä on myös todellisen taiteen ydin: ihmisen on osattava antaa itsensä sille. Emme voi kuvata aidosti ja puhuttelevasti asioita, joiden kauneutta ja hirvittävyyttä emme ole kokeneet rehellisesti ytimessämme. 

Uhrauksesta puhutaan nykypäivänä usein melko negatiiviseen sävyyn. Valitettavan usein hyveeksi nähdään se, että ihminen tavoittelee mitä tahansa halujaan hinnasta piittaamatta. Jos uhraus syntyy puhtaasta antaumuksesta, ei lopputuloksena ole kuitenkaan katkera ja pienentynyt ihminen. Uhraus tehdään, koska se minkä vuoksi uhrataan on arvokkaampaa kuin uhrattu asia. 

Se ei silti tarkoita sitä, että se olisi helppoa, miellyttävää tai yksinkertaista. Usein ihminen ymmärtää sitä opetellessaan, mitä kaikkea se voi pitää sisällään ja ikään kuin kasvaa sen mittaan. 

Pata kattilaa soimaa

Opiskelija ei edes huomaa linnun uhrausta. Ruusun hän sen sijaan löytää ja kuvaa sitä niin kauniiksi, että "sillä täytyy olla pitkä, latinankielinen nimi". Mies ei kuitenkaan ymmärrä, mikä tuon kauneuden synnyttää. Huomio keskittyy oikeastaan vain muotoon, jota hän pitkillä nimillään pyrkii määrittelemään. 

Opiskelija tarjoaa ruusua mielitietylleen, jolle se ei kuitenkaan ole minkään arvoinen. Se ei sovi tytön mekkoon ja hän saa jo toiselta ihailijaltaan jalokiviä. 

Pettynyt Opiskelija syyttää tyttöä kiittämättömyydestä ja heittää ruusun kadulle. Samalla hän julistaa, että rakkaudesta ei ole ihmiselle mitään hyötyä ja paljastaa todelliset vaikuttimensa. Ruusulla ei ole enää arvoa, kun se ei auta häntä saamaan professorin tytärtä itselleen. Itse asiassa myös "rakkaus" tyttöä kohtaan loppuu kuin seinään, kun tämä ei täytäkään hänen halujaan. Opiskelijan aiempi kuvaus Satakielestä alkaa näyttää yhä enemmän kuvaukselta hänestä itsestään. 

Tarinan merkitys

Novellin loppu on melko masentava. Tarina on nähty kuvauksena Wilden ajan eettisestä rappiosta ja varmasti se on myös sitä. Omassa ajassamme on paljon samaa, joskaan hyödyllisinä nähdyt asiat eivät taida olla metafysiikka tai edes filosofia ylipäänsä. Loppu kuitenkin teroittaa, ettei punaisen ruusun löytämisestä seurannut mitään ylimääräisiä etuja – ei mielitietyn voittamista Opiskelijalle eikä arvostusta tai kunniaa Satakielelle.

On toki sydäntä särkevää, että tarinan puhtain, epäitsekkäin ja kovimmin kärsinyt hahmo sai osakseen vain parjausta ja ylenkatsontaa. Satakielen osa on kuitenkin kaikkea muuta kuin onneton. Hän sai palkkionsa, kun punainen ruusu puhkesi kukkaan. 

Wildesta

Olen tuntenut eräänlaista sympatiaa ja arvostusta Oscar Wildea kohtaan melko pitkään. Syyt sille ovat kuitenkin jossain määrin muuttuneet. Nuorempana ihailin hänen (verbaalista) älyään ja anteeksipyytelemättömyyttään näkemyksiensä edessä. Komppasin myös vahvasti hänen moralismia vastaan kohdistettua, terävää kritiikkiään. 

Myöhemmässä tuotannossaan Wilde korostaa myötätunnon ja nöyryyden merkitystä. Hänen käsityksensä kauneudesta ja rakkaudesta syvenevät. Analyysin kohteena oleva tarina kuuluu kirjailijan jo melko nuorena kirjoittamiin satuihin, mutta niissä kuulee jo kypsemmän Wilden äänen.

Luin juuri Wilden vankivuosinaan kirjoittaman pitkän kirjeen, De Profundis. Kirjailija joutui vankilaan homoseksuaalisten suhteidensa vuoksi. Vankilaolosuhteet olivat hyvin karut, Wilde menetti lähes kaiken omaisuutensa ja joutui yhteisönsä halveksimaksi. Pakkotyö ja jatkuva kärsimys sävyttivät hänen arkeaan. Jos vanki ei vuodattanut jonakin päivänä kyyneliä, ei se johtunut ilosta vaan sydämen kivettymisestä. Vankilavuosien voisi sanoa muodostuneen ruusun piikiksi Wilden omaan sydämeen. 

Hän kuvasi myös syntyneensä taiteilijana uudelleen niiden aikana. 

De Profundiksesta tulossa oma tekstinsä myöhemmin.

Kuvat omasta kamerastani, mallina Silja Korkka.