De Profundis – Oscar Wilden testamentti maailmalle

 Taustaa

De Profundis (lat. syvyyksistä) on Oscar Wilden vankilavuosinaan kirjoittama pitkä kirje ystävälleen ja rakastetulleen Alfred “Bosie” Douglasille. Teos on omaelämäkerrallinen tilinpäätös paitsi miesten suhteesta myös Wilden käsityksistä esimerkiksi taiteesta, individualismista ja uskonnosta. Kirje ilmestyi alun perin journalisti Robert Rossin voimakkaasti lyhentämänä ja sensuroimana joitakin vuosia Wilden kuoleman jälkeen. Olen lukenut teoksesta sekä sensuroidun että myöhemmin julkaistun, sensuroimattoman version. 

Oscar Wilde tuomittiin homoseksuaalisista suhteista kahdeksi vuodeksi vankilaan ja pakkotyöhön. Vankilavuodet olivat Wildelle musertava kokemus. Kuin niissä ei olisi ollut tarpeeksi, hän joutui myös yhteisönsä hyljeksimäksi, menetti omaisuutensa ja käytännössä poikiensa huoltajuuden. Kirjailijan terveys heikentyi vankilassa merkittävästi, ja hän kuoli lopulta vain muutamaa vuotta vapautumisensa jälkeen.

Wilde tuli aikanaan tunnetuksi estetiikkaan mieltyneenä keikarina. Hänen terävästä kynästään lähtevät sutkautukset ovat tuttuja monelle yhä tänä päivänä, eikä hänen kirjallista nerouttaan käy kiistäminen. De Profundis paljastaa kuitenkin kaikesta loistosta riisutun Wilden. Kirjailija on totaalisesti murtunut, mutta juuri tuossa murtumassa piilee kauneus, jota hän teoksessaan sanoittaa. 

Individualismi itsensä kohtaamisena, ei egoismina

Julkinen keskustelu nykykulttuurin yksilökeskeisyydestä on kiivastunut viime aikoina. Erityisesti tämän vuoksi Wilden näkemys individualismista kiinnitti huomioni.

Wildea syytettiin aikanaan liiallisesta yksilökeskeisyydestä, mutta De Profundiksessa kirjailija toteaa sen olleen pikemminkin riittämätöntä. Wilde koki, ettei hänen olisi pitänyt turvautua yhteiskunnan apuun edes hakiessaan oikeutta.

Se, mitä Wilde individualismilla tarkoittaa ja mistä nykykulttuurin kohdalla on puhe, eivät kuitenkaan ole täysin samoja asioita. Individualismia on määritelty historian varrella monin tavoin. Merkitystä on myös sillä, puhutaanko yhteiskuntaperiaatteesta vai henkilökohtaisesta elämänfilosofiasta ja etiikasta.

Wilde puhuu De Profundiksessa ennen kaikkea jälkimmäisestä. Hänen individualisminsa keskiössä ei ole yksilön halujen tai nautinnon maksimointi, eikä hän väitä yksilön kokemuksen olevan automaattisesti totta tai oikeutettua. Wilde pyrkii ennen kaikkea itseymmärrykseen ja sisäiseen rehellisyyteen. Hän ei vaadi ulkomaailmaa sopeutumaan mihin tahansa yksilön oikkuun, vaan pyrkii ottamaan täyden vastuun omasta elämästään.

Nöyryys avoimuutena kokemukselle

Vaativuudestaan huolimatta Wilden individualismi ei ole kovaa tai kylmää. Päinvastoin se korostaa nöyryyden ja myötätunnon merkitystä.

Aikalaiset eivät pitäneet pröystäilevää dandya erityisen nöyränä hahmona. Monet nuoren Wilden sutkautuksista huokuivatkin ylpeyttä ja suoranaista ylimielisyyttä. Alkujaan myös hänen individualisminsa oli itsekkäämpää: nautintoa ja älyllistä ylemmyyttä korostavaa. Vankila kuitenkin pakotti Wilden polvilleen.

On jossain määrin ymmärrettävää, että nuorelle nerolle syntyy harha kuolemattomuudesta ja voittamattomuudesta. Lahjakkuuden lisäksi Wilde oli saanut muutenkin hyvät kortit elämään. Tällaiset lähtökohdat kaventavat helposti katselukulmaa. Ikävä kyllä – ja toisaalta onneksi – todellisuus iskee usein jossain vaiheessa päin ihmisen kasvoja.

De Profundiksessa Wilde kuvaa, että aseman, vapauden ja identiteetin menetys johtivat siihen, että hän kohtasi itsensä ilman suojakerroksia. Itsensä kohtaamisen edellytys oli siis nöyrtyminen – ei kuitenkaan nöyristelevä alistuminen tai itsensä vähättely, vaan oman keskeneräisyyden tunnustaminen ja avoimuus kokemukselle.

Moralismia vastaan

Wilden inho nöyryyden vääristymiä kohtaan pysyi vankilassa ennallaan. De Profundiksessa kirjailija kritisoi moralismia, josta puuttuu todellinen empatia ja oikeudentaju. Viktoriaaniselle Englannille tällainen puhtaasti ulkonainen kunnollisuus yhdistettynä toisten moralisointiin oli hyvin tyypillistä – eikä se ole tuntematonta myöskään nyky-Suomessa.

Moralismin ohella Wilde inhosi poroporvarillisuutta, jonka ytimenä näki sisäisen liikkumattomuuden ja mielikuvituksettomuuden. Wilden silmissä elämä oli jatkuvasti muuttuvaa, virtaavaa toimintaa. Sen kahlitseminen ennakkoasenteisiin ja kaavoihin merkitsi henkistä taantumaa. Laskelmoivat luonteet, jotka tiesivät aina, minne olivat menossa, tulisivat sinne myös päätymään – omaksi epäonnekseen.

Sekä sääntöuskollisuus että poroporvarillinen, keskiluokkainen elämäntapa houkuttavat monia yhä. Ne lupaavat yksinkertaisen, vakaan ja mukavuudenhalua tyydyttävän vaihtoehdon. Toisaalta samaan aikaan nykykulttuuri halveksii tavanomaisia valintoja: elämän odotetaan olevan poikkeavaa, näkyvää ja spektaakkelimaista.

Tavanomaisessa tai keskimääräisessä valinnassa ei ole mitään väärää, jos se on tehty oikeista syistä. Valinnan tulisi kuitenkin olla tietoinen. Virran vietäväksi heittäytyminen muodostuu erityisen ongelmalliseksi silloin, kun se merkitsee jonkun toisen kärsimystä. Wilden sanoin: ulkokultainen on se, joka ylläpitää yhteiskunnan raskaina vyöryviä, sokeita ja konemaisia voimia, tunnistamatta dynaamista voimaa sen paremmin ihmisissä kuin liikkeissäkään.

Avaava kärsimys

Wilde hyväksyi kärsimyksen osaksi polkuaan ja näki vastoinkäymiset merkityksellisinä, jalostavina ja opettavina kokemuksina. Ihminen syyttää herkästi kielteisistä kokemuksistaan jotakin ulkoista tahoa – muita ihmisiä, yhteiskuntaa tai vaikka vallitsevaa aatetta. Wilde kieltäytyy tekemästä maailmasta syntipukkia omalle elämälleen. Olosuhteet eivät aina ole ystäviämme, mutta tuleen makaamaan jääminen ei paranna tilannetta. Wilden oma kärsimys vankilassa antaa hänen ajatuksilleen erityistä painoarvoa.

Hänelle kärsimys ole mysteeri, vaan ilmestys – tapa nähdä jotakin, mitä ei aiemmin ole nähnyt. Usein kärsimyksessä piilee tämä mahdollisuus, mutta ajatukseen sisältyy joitakin ongelmia: esimerkiksi pommituksissa kuolevien lasten kohdalla puhe opettavaisesta kärsimyksestä kuulostaa yksinään kornilta.

Emme voi oikeastaan kenenkään muun tapauksessa tietää varmasti, mikä hänen elämänhistoriansa ja kapasiteettinsa läpi koettuna on kestämätöntä. Wilden ajattelu huomioi tämän: sen keskiössä ei ole vaatimus siitä, miten muiden tulisi suhtautua omaan kärsimykseensä, vaan hänen oma vastuunsa itsestään.

Wilde oli rehellinen siinä, ettei hän kyennyt näkemään vankilatuomiotaan elämänsä huippukohtana, vaikka se olikin käänteentekevä. Kärsimystä ei ole tarpeen romantisoida tai kaunistella, vaikka sen pyrkisi näkemään kehittävässä valossa. On myös tilanteita, joissa ihminen ei koskaan täysin “toivu” kokemastaan, mutta kykenee silti löytämään tapahtuneesta merkitystä.

Kärsimyksen suurin oppi minulle on ollut se, että se on jaettua. Paradoksaalista on, että ihminen kokee oman kärsimyksensä helposti erityisenä. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun kärsimys on itselle uudenlaista: on helppoa erehtyä luulemaan, että se olisi muillekin vierasta. Yleensä näin ei kuitenkaan ole ja oman, usein maailman mittakaavassa pienen, kärsimyksen nostaminen erityisasemaan on rumaa ja tuhoisaa.

Kärsimyksen suurin merkitys ei ehkä ole siinä, mitä se opettaa itsestä, vaan siinä, miten se avaa toisia kohti. Laput silmillä kulkeminen tai itsensä turruttaminen ei käy enää niin helposti, kun omakohtainen kokemus kärsimyksestä on riittävän vahva. Kriittinen piste on toki eri ihmisillä eri kohdissa ja kärsimyksen tuloksena voi valitettavasti olla myös päinvastainen suunta. 

De Profundiksessa myötätuntoa on kuvattu erityisen voimakkaasti ja kauniisti kohdassa, jossa kuvataan Wilden ja Robert Rossin kohtaamista. Kun häväistyä kirjailijaa vietiin oikeudenkäyntiin, Ross odotti pitkän ja kolkon käytävän päässä voidakseen nostaa väkijoukon nähden hattua Wildelle. Tällainen näennäisen pieni teko “avasi kaikki säälin lähteet, sai erämaan kukan kukoistamaan kuin ruusu ja nosti katkerasta yksinäisyydestä ja eristyksistä sopusointuun maailman haavoitetun, särkyneen ja suuren sydämen kanssa”. Yksinkertainen ele osui johonkin, mihin sanoilla on vaikea yltää. Se on eletyn elämän taidetta. On helppo yhtyä Wilden kommenttiin siitä, että taivaaseen on päästy vähemmilläkin ansioilla. 

Taide, jossa ulkoinen ilmentää sisäistä

Sama sisäinen rehellisyys, jota Wilde vaatii itseltään, on myös hänen taidekäsityksensä ytimessä. Wilden käsitys taiteesta kytkeytyy pitkään (esteettiseen) traditioon, jossa muoto ymmärretään sisäisen todellisuuden ilmentymäksi. Ihmisen tulisi olla taiteen kaltainen: profetian täyttymys, koska jokaisen ihmisen tulisi olla jonkin ihanteen toteutuma. Nuorempana Wilde leikitteli ajatuksella, että taide olisi eräänlaista tietoisesti rakennettua valhetta. De Profundiksessa hän ei ole hylännyt estetiikkaa, mutta se kumpuaa syvemmältä.

Wilden mukaan nöyryys ja myötätunto ovat taiteilijalle kaikkein olennaisimpia ominaisuuksia. Asioita tai ideoita ei voi kuvata todenmukaisesti, jos avoimuus kokemukselle puuttuu. Itsekäs ja umpimielinenkin ihminen voi luultavasti tavoittaa jonkin asian sielun, mutta rikkaammasta, laajemmasta ja elävämmästä kokemusmaailmasta lähtevä taide on usein syvempää.

De Profundiksessa Wilde toteaa, ettemme elä enää tyypittelevän taiteen aikakautta, vaan olemme tekemisissä poikkeusten kanssa. Taiteen kohteena on eletty elämä kaikessa ristiriitaisuudessaan ja haavoittuvaisuuksissaan. Modernista taiteesta alkaen yksilön kokemus on noussut aiempaa keskeisempään rooliin – ja palaamme jälleen individualismin äärelle. On totta, että painon asettaminen henkilökohtaiselle kokemukselle voi tehdä taiteesta yksittäiselle ihmiselle samaistuttavamman ja elävämmän sekä tuoda siihen lisää nyansseja. Tyypittelevän taiteen keskiössä taas on yleispätevyys: arkkityypit, yhteiset symbolit ja ideaalit.

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, mennäänkö henkilökohtaisen kokemuksen ihannoinnissa nykyään liiankin pitkälle, kun lähes mikä tahansa gallerian seinälle ripustettu asia voidaan nimetä taiteeksi. Tällöin taide palaa helposti pelkäksi väitteeksi, jonka muoto ei ole merkityksellinen.

Jeesus todellisena taiteilijaluonteena

De Profundis löytää todellisen individualistin ja taiteilijaluonteen ruumiillistuman Jeesuksesta. Wilde ei kuitenkaan ollut perinteinen kirkkokristitty eikä perustanut dogmeista. Jeesus oli hänelle ennen kaikkea esimerkki ihmisestä, joka eli oppinsa todeksi.

Wilde ihailee sitä, kuinka Jeesus toi kaikkiin ihmissuhteisiin mielikuvitusrikkaan myötätunnon, joka kirjailijan mukaan on kaiken luovan työn ytimessä. Jeesus halusi olla korvat kuuroille, silmät sokeille ja huuto niiden huulilla, joiden kieli on kahlehdittu. Ennen kaikkea hän herättää ihmisessä sen ihmetyksen hengen, johon romantiikka aina vetoaa – Kristuksen, joka ilmenee koko luomakunnassa. Wilde näkee Jeesuksen tarinan länsimaisen taiteen innoittajana ja sen hiljaisena taustavoimana.

Myös Jeesuksen individualismille on perusteita: hän asettui voimakkaasti aikansa status quota vastaan, puhui uskollisuudesta sydämelle ulkoisen lain sijaan ja mursi leipänsä yhteisön hylkiöiden kanssa. Hän löysi totuutensa, oli valmis kärsimään ja kuolemaan – mutta ennen kaikkea elämään sen puolesta. Individualismille ominainen tuomitsemattomuuden ihanne kuului myös Jeesuksen opetukseen: se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. “Oli kannattanut elää päästäkseen sen sanomaan”, Wilde toteaa.

Pientä kritiikkiäkin Wilden tulkintaan voi kuitenkin esittää. Se on kyllä oivaltava, mutta jossain määrin valikoiva. Wilde painottaa, että Jeesus olisi opettanut rikkaita luopumaan omaisuudestaan etupäässä rikkaiden itsensä vuoksi. Mitä tulee sisäisiin valmiuksiin, on totta että riippuvaisuus omaisuudesta voi asettaa ihmisen köyhää huonompaan asemaan, mutta mitä luultavimmin Jeesus on ajatellut tässä myös köyhyydestä kärsiviä.

Sekä Jeesuksen että Wilden elämä päättyi maailman hylkäämänä. Luultavasti Wilde tunsi syvää hengenheimolaisuutta Jeesusta kohtaan. Jeesuksen elämän viimeinen näytös oli Wildelle täydellinen tragedia. Tuo kertomus painui vahvasti sisäiseen maailmani jo lapsuudessa ja jäi sinne häilymään epämääräisenä kuvana. Vasta aikuisuudessa, otollisessa elämänvaiheessa, se alkoi tihkua vertaan tietoisen mielen puolelle – ja kirkastua.

“Yksinkertainen ateria opetuslasten kanssa, joista yksi oli jo myynyt hänet rahasta; sieluntuska hiljaisessa, kuun valaisemassa puutarhassa; petollinen ystävä, joka lähestyy häntä kavaltaakseen hänet suudelmalla; ystävä, joka uskoi häneen ja johon hän oli luottanut kuin kallioon, mutta joka kieltää hänet aamulla kukonlaulun aikaan; hänen oma pohjaton yksinäisyytensä ja alistumisensa kaikkeen. Ja kaiken tämän ohessa vielä kohtaukset, joissa oikeauskoinen ylipappi repii raivostuneena vaatteensa, ja maaherra pyytää vettä siinä turhassa toivossa, että voisi huuhtoa käsistään viattoman veren, joka tahraa hänet lähtemättömästi historian silmissä. Murheen kruunajaismenot – yksi ihmeellisimmistä tapahtumasarjoista koko kirjoitetussa historiassa: viattoman uhrin ristiinnaulitseminen oman äitinsä ja rakastamansa opetuslapsen silmien edessä; sotilaat jakamassa hänen omaisuuttaan noppaa heittämällä; kauhistuttava kuolema, jonka kautta maailma sai ikuisimman symboleistaan; ja viimein hautaaminen rikkaan miehen hautaan, egyptiläisiin pellavaliinoihin käärittynä, kalliilla yrteillä ja hajuvesillä voideltuna kuin kuninkaan poika.”

  Kuvituskuvana vanhaa studiokuvaa, mallina ja kuvaajana allekirjoittanut.